"Should you give her a break?", Nicholas oli kysynyt jossain kohtaa syksyä.
Alex oli katsonut punaruunikkoa tammaansa mietteliäästi ja kohauttanut olkiaan sanomatta muuta. Se oli läpäissyt jokaisen eläinlääkärin tutkimuksen; kilpailupaikkojen teettämät ja omasta lompakosta maksetut. Mitään ei koskaan löytynyt, mutta kisatulokset jatkoivat huononemistaan. Yhdessäkään kilpailussa 2024 Power Jumpin jälkeen kaksikko ei ollut päässyt sijoille, ei lähellekään.
Viimeisin iso tapahtuma Roomassa, ja vuoden 2025 ensimmäiset kilpailut ylipäätään, oli mennyt Alexin kohdalla huonosti; tulos ei näköjään ollut edes vain hevosesta kiinni. Hänen ja Kissin suoritus jäi egoa murskaavan huonoksi: 12 virhepistettä ja aikana 70,599 sekuntia, yli sekunnin huonompi kuin luokan voittajaratsukon, Arabella van Eerdenin ja ratsunsa Zilverartin. 45. sijaluokitus 60:n osallistujan luokassa. Ei sillä, ne kaksitoista virhepistettä pudotetuista puomeista eivät auttaneet lainkaan. Tammikuun lopulla käyty PJ-Cupin toinen osakilpailu ei tarjonnut parannusta sekään, ja Alex alkoi käydä epätoivoiseksi.
Kaksikko treenasi aktiivisesti, lähes joka viikko, vaativuustason kuitenkin vaihdellessa ja huomioiden tärkeät lepoviikot aina sopivassa välissä. He jopa kävivät sään salliessa maastossa kävelemässä, vaikka Kiss tuntuikin inhoavan jokaista sekuntia mudassa rämpiessä. Alex oli myös antanut muiden tallin rataestetaitoisten käydä tamman selässä, ihan vain nähdäkseen miten hevonen liikkui, ja parantaisiko se eri ratsastajan kanssa. Mikään ei oikeastaan muuttunut; mikä oli toisaalta itsessään valhe - Kiss suoritti kotona huomattavasti paremmin kuin reissussa, mikä puolestaan oli myös omituista. Aiempina vuosina samanlaista eroa Alex ei ollut tammassa huomannut.
Kuukausien vieriessä ohi, viikko viikolta lähemmäs Power Jumpin kvaaleja, jotka kaiken lisäksi järjestettäisiin kotitallilla, Alex alkoi kärsiä lievistä painajaisista, stressistä ja kylmänhiki otsalla heräämisestä keskellä yötä. Hänen toinen luottotammansa, Lovely, pärjäsi vielä hyvin; kaksikko oli jopa PJ-Cupin rankinglistoilla mukana - ainakin toistaiseksi.
Helmikuisena leutona iltana tallilla, lähes kaikkien muiden jo kotiinlähdön jälkeen, Alex istui luimuilevan tammansa karsinan ovenkarmia vasten jalat ristissä. Valot loistivat käytävän katosta lempeän keltaisina, himmeämpinä kuin päiväsaikaan. Oikeanpuoleisesta karsinasta kuului nuoren Isan heinän rouskuttelun äänet; vasemmanpuoleinen karsina oli hiljainen, mutta vain koska sen kimo iberialainen tamma-asukki oli jo käynyt lepäämään.
"What are we doing?" hän kysyi hiljaisella äänellä ruunikolta, joka nojasi karsinan takaseinää vasten, korvat tyypilliseen tapaansa niskaa vasten, mutta alahuuli ja toinen vasen takajalka rentona ilman kannateltavaa painoa. Vastausta siltä ei kuulunut.
Tamman silmät olivat puoliksi auki ja Alex tunsi sen väsyneen, laiskan, hieman piittaamattoman, mutta pohtivan katseen. Siinä hetkessä Alex toivoi enemmän kuin koskaan, että he pystyisivät puhumaan samaa kieltä. Vaikka hän ymmärsi hevosen kehonkieltä ja syviä katseita, eivät ne kuitenkaan koskaan avanneet yhtä paljoa kuin sanat pystyisivät. Tähän mennessä Kiss ei ollut vielä kieltäytynyt hyppäämisestä, ei ollut koskaan kieltänyt satulaan kiipeämistä, ja siitä suorastaan huokui ilo kotikentällä treenatessa.
Tätäkö ne naiset tarkoittivat, kun puhuivat sekavista signaaleista; 'mixed signals'? Pystyikö hevonen sellaisia edes antamaan?
Kommentit
Lähetä kommentti