"I won't be here until Monday, you know this Breyne", Dorian huokaisi työkaverilleen vetäen samalla verestä punaiseksi värjäytyneen työpaitansa päänsä yli ja suoraan roskakoriin. Ennen kuin toinen mies edes ehti vastata, Dorian käänsi lempeän, mutta terävän katseensa tähän, toinen kulma kevyesti nousten:
"We have this same conversation every week."
Brunette vain virnisti takaisin ja huitaisi hiussuortuvan silmänsä edestä sivuun, nojaten olkapään kaappiaan vasten: "But I still don't get it, how on earth did you manage to talk them into giving you almost all weekends off?"
"I'm just that good, Breyne, I don't get how you don't get that", Dorian tokaisi takaisin ennen kuin ehti harkita sanojaan uudelleen: "Oh never mind, I shouldn't be surprised about you not getting something, should I?" Hän oli valmiina väistämään ohjuksen lailla lentävän vaatemytyn, jonka sai osakseen, ja joka hänen ilokseen lensi suoraan roskakoriin.
"Fuck you Pryce", brunette kohahti, ärrä tutusti hieman kurkussa vääntyen, mutta edelleen hyväntuulisena, ja vaihtoi päälleen oman paitansa.
"As I keep pointing out, you are ever so welcome to", Dorian virnisti takaisin ja jatkoi työasunsa vaihtoa omiin vaatteisiinsa. Maurice oli myönnettävästi hyvännäköinen, Dorian ei voinut kieltää itseltään sitä pientä nautintoa, jota komean bruneten miehen katsominen hänelle toi pitkän työpäivän päätteeksi.
---
Dorian ehti reippaasti kävellen ensiavusta yliopistollisen sairaalan toiselle puolelle juuri ennen seuraavan bussin lähtöä, ja sai vihdoinkin huokaista pitkän työvuoronsa jälkeen. Nyt kukaan ei odottaisi eikä vaatisi häneltä yhtään mitään kokonaiseen kolmeen päivään. Bussi numerolla 820 lähti sairaalalta kohti Meisea.
Bussimatka itsessään kestäisi 29 minuuttia, ja täysin kykenemätön vain olemiseen lähes tyhjässä linja-autossa, mies kaivoi esiin sen hetkisen keskeneräisen luettavansa: Oscar: A Life.
Douglas was “at times ... quite irresponsible for what he said and did.” Douglas left the next morning, and Wilde determined that it must mark the end of the relationship. He never (so he claimed later) wished to see or speak to ...
---
Tämä ei ollut miehen ensimmäinen kerta tallin tiluksilla, ei millään tavalla. Olihan hän tavannut maailmankuulun Nicholas Rosen, seurannut kilpailuja hiekkakentän katsomossa, ja vaikeana ihaillut Alex Kristensenin estetreenejä ohimennen maneesin laidalta tutustuessaan uuteen työpaikkaansa. Mutta tänään oli se päivä, kun hänestä tulisi osa Stal Felistä. Kun hän pääsisi oman hevosensa selässä harjoittelemaan seuraavaa Power Jumpia varten. Ei sillä, että tämä mitään hupia olisi - puoliksi töitä ennemminkin - mutta Dorian ei antanut sen lannistaa iloa, joka oli viimeiset viisi viikkoa kuplinut hänen rinnassaan.
Tärkeimmin, tänään oli se ilta, kun Feliksen pihaan kaartaisi auto traileria perässään vetäen, ja trailerista saatettaisiin ulos hopeankuultava ori. Dove oli tulossa uuteen kotiinsa tänään, ja heidän seuraava yhteinen taipaleensa saisi alkaa.
Tallille päästyään, Dorian marssi suoraan sisälle. Oli jo myöhempi ilta - auringon viimeiset valonsäteet olivat saatelleet miehen päätepysäkilleen - mutta valot olivat päällä tallissa ja pihamaalla. Harvoin viimeinen sielu lähti kotiin ennen kello kymmentä illalla, ei ainakaan tekemisen puutteen vuoksi. Karsina länsisiiven loppupäässä oli jo laitettu, ja osa orin varusteistakin roikkui jo varustehuoneessa. Dorian itse oli muuttanut Brysseliin viisi viikkoa hevostaan edellä - työ sairaalalla oli pakko aloittaa, jos sen halusi pitää.
Hermostuneisuus juoksi miehen lihaksissa tämän odotellessa sisällä, ja tämä tarkisti rannekellonsa viidenteen kertaan kymmenen minuutin sisään. Auton oli tarkoitus saapua noin puoli kymmenen. Kello oli jo 21:25. Juuri kun Dorian oli juoksemassa ulos katsomaan kolmatta kertaa, auton ajovalot valaisivat pihamaan keltaisella ja traileri pysähtyi jotakuinkin miehen eteen. Juuri ajallaan. Tai no, kolme minuuttia vaille arvion, mutta siihen mies ei tulisi kiinnittämään huomiota.
Autosta hyppäsi ulos kaksi tuttua naamaa; pitkä, lähestulkoon tynnyrirakenteinen, ruutupaitaan pukeutunut irlantilaismies, sekä Dorianin tavoin lakanan kalpea, pitkät punaiset hiukset klipsille kiepauttanut nuorempi nainen, joka valmistautuen uloslastaukseen kääri jo hihojaan ylös kyynärpäihin.
"And how long exactly have you been pacing here waiting for us to arrive on time, Dorian?" Addy (eli Adelaide, mutta koko nimeä kukaan ei saanut käyttää) kysyi tietävä ilme naamallaan ja kevyesti taputti Dorianin olkavartta. Mies ei kyennyt kuin kohauttamaan olkiaan, kun tunsi hehkuvan punan nousevan kaulaa pitkin kasvoille. Minkä hän sille mahtoi, että oli huolissaan parhaasta ystävästään?
Conway oli jo avaamassa trailerin takaosaa, ja tahtomattaan Dorianin huomio keskittyi siihen. Trailerin lastaussilta tuli alas ja Doriania katsoi pimeästä trailerista tuikkivin silmin rauhallinen ahaltek, joka hetken töllöttelyn jälkeen palasi heiniensä hiljaiseen mussutukseen.
"Well, hello to you too, dear", Dorian hymähti, ja astui trailerin sisään päästämään hevosen irti ja pakittamaan sen reippain askelin ulkoilman viileyteen.
Ori nosti päänsä reippaasti ja hörähti uudelle maisemalle, korvat kääntyilivät valppaasti ja sieraimet laajenivat sen haistellessa outoa ympäristöä. Ahaltek kuopi kovaa hiekkaa etukaviollaan ja tanssahteli riimunnarun päässä. Se oli energinen, utelias ja hermostunut. Dorian laski kämmenensä orin kaulalle ja hymisi rauhallisesti puoliääneen.
"You're okay, dear, welcome to your new home, we're on the continent now", Dorian puheli rauhallisesti kunnes sai hevosen huomion kääntymään itseensä, "There we go, come now."
Hän lähti taluttamaan oria kohti tallin katettua ulkokäytävää ja länsisiipeä. Tästä se alkaisi.
Kommentit
Lähetä kommentti